YLE vertaili pari päivää sitten Itävallan ja Suomen energiapolitiikkaa toisiinsa. Mehän tiedämme, että Euroopassa Saksa ja Tanska, osin Ruotsikin, kulkevat omia teitään energiapolitiikassa. Suomi kulkee puolestaan omaa vanhanaikaista Pölhö-Kustaan tietä lähes vastakkaiseen suuntaan.
Ainakin itselleni oli tietynlainen yllätys, että Itävalta on todella pitkällä uusiutuvien energioiden kehittämisessä – ihan esikuvaksi kelvaten. Sehän kyllä on tiedetty, että Itävallassa valmistui yli 30 vuotta sitten yksi ydinvoimala, mutta sitä ei kansanäänestyksen(huom!) jälkeen otettu käyttöön. Muistan, kuinka Suomen kaikkivoivat ja –tietävät ydinpiirit kauhistelivat ja lähes manasivat helvetin lieskoja Itävallan energiakohtalolle. Miten Itävallalle on sitten käynyt? Todella hyvin!
Itävalta on siis kehittänyt jo 70-luvulta lähtien uusiutuvia energialähteitä, päinvastoin kuin uusiutumattomaan ydinvoimaan sokeasti luottava Suomi. Uusiutuvia energioita on kehitetty pienimuotoisena hajautettuna lähienergiana ja tehokkaasti, säästäväisten itävaltalaisten asukkaiden ja kylien näkökulmasta. Tuet menevät useimmiten asukkaille ja se synnyttää paikallisia markkinoita. Ajatelkaa Suomessa on keskustapuolue, jota luulisi edellä kuvatun kiinnostavan, ollut lähes jatkuvasti hallituksessa. Mutta niin vaan keskusta vannoo Fennovoiman nimeen niin valtakunnallisesti kuin Pohjois-Pohjanmaan maakuntavaltuuston keskustalaiset lähes vankkumattomasti. Mitäpä sitä nyt maaseutua pysyvästi työllistämään! Mieluummin ydinvoimaa kaikkine riskeineen! Työllistäähän se rutosti ulkomaalaisia!
Professori Peter Lundin (Aalto-yliopisto) mielestä Suomessa energiaratkaisut on tehty ylhäältä päin, teollisuuden näkökulmasta; kaukana kansasta, ulkomaisella työvoimalla ja usein vanhanaikaisella teknologialla. Monissa Euroopan maissa arvioidaan energia-asioiden kuuluvan kansalle. Mitäpä siihen sanovat kahden hieman erilaisen työväenpuolueen, demarien ja kokoomuksen, kansanedustajat?
Lundin mielestä kyseessä on myös kulttuurierot. Itävalta on keskusteleva yhteiskunta, siellä keskustellaan paljon enemmän kuin tsaristiseen herrakomentoon koulutetussa Suomessa (tsaristinen kommentti allekirjoittaneen!). Ei mikään voimayhtiö tule Itävallassa rakentamaan kenenkään maille, jos siitä ei keskustella; ihmiset otetaan mukaan keskusteluun. Lundin mukaan Suomessa energiakysymyksissä päätäntävalta on pienen eliitin varassa ja raskas teollisuus määrittää energiapolitiikan, tätä kautta myös ymmärretään, millaisia ratkaisuja sitten tulee.
Mitä sitten Itävallassa on saatu aikaan. Siellä on aurinkolämpöä käytössä eniten per henkilö Euroopassa. Aurinkoenergia tuottaa arvioiden mukaan 15 % maan energiasta, tuulivoima muutaman prosentin. Vesivoimaa on perinteisesti ollut eniten, mutta Tonavaa ei haluta padota, joten vesivoimaa ei enää voi juuri lisätä. On arviolta 500-600 lämpöä ja sähköä tuottavaa hakevoimalaa, lämpövoimaloita on jo tuhansia. Hakevoimaloiden katoilla voi olla lisänä aurinkopaneelit, kaupungeissa kerrostalojen kattoja peittävät usein aurinkopaneelit. Wienissä parkkimittaritkin toimivat aurinkokennoilla.
Lähes joka kylässä tuotetaan biodieseliä. Biodieselin osuus on autojen polttoaineista kymmenesosa. Tuulivoimaa on kymmenen kertaa enemmän kuin Suomessa. Jätteenpolttokin lienee modernia teknologiaa; ei vanhanaikaista massapolttoa kuin Oulun ”ekovoimalassa”. Pieni Gyssing on tietynlainen mallikylä, jossa 20 vuotta sitten päätettiin, että kaikki energia tuotetaan uusiutuvalla energialla. Kylä on elävä laboratorio, jossa kokeillaan erilaisia teknologioita ja jossa on 50 yritystä eri puolilta maailmaa. Kyse ei Lundin mukaan ole rahasta, vaan visioista ja uskaltamisesta. Oman maan energian tarpeen tyydyttäminen omalla teknologialla luo ison markkinan, ja raha kiertää paikallisesti.
”Maailmalla nähdään, mistä ne uudet nokiat syntyvät: vihreät työpaikat ja vihreä talous. Tässä ajattelussa Itävalta ja koko Keski-Eurooppa on vahvasti kiinni”, toteaa Peter Lund. Missähän se muuten Suomi-neito roikkuu kiinni – hirttyneenä vanhanaikaiseen kalliiseen ydinvoimaan.
Oulun kaupunginhallitus lähtee 29.5. Tanskaan ja yhtenä tutustumiskohteena on Lollandin saari. Se on Itävallan Gyssingin tapainen uusiutuvien energioiden kokeilualue. Oululla on erinomainen tilaisuus ottaa mallia. Seuraavalla valtuustokaudella on tehtävä päätös: lähdetäänkö rohkeasti innovatiiviselle uusiutuvien energioiden kokonaisvaltaiselle kehittämistielle – vai kuvitellaanko, että nykymaailmassa selvitään edelleen uusiutumatonta turvetta polttamalla?
Niin, Itävalta jo tulevaisuudessa energiapolitiikassaan; Suomi ”turvallisesti” ydinmenneisyydessä.
Kirjoitus on julkaistu Kalevan Pohjoisen ääni -blogeissa 26.5.2012