ON SÄÄLI OULULAISTA
Julkaistu Kalevan Lukijalta-palstalla keskiviikkona 25.6.2014
Halusin viikko sitten, 16.6, olla todistamassa paikan päällä Oulun kaupunginvaltuuston kokousta ja siellä tehtäviä päätöksiä, koska esityslistalla oli kaksi ympäristö- ja talouspoliittisesti merkittävää asiaa: Sanginjoen ulkometsän suojelu ja Pyhäjoelle mahdollisesti rakennettavaan ydinvoimalaan investoiminen. Halusin myös konkreettisesti nähdä Oulun korkeimman valtaelimen päättäjiä; heitä, jotka tulisivat jäämään oululaisten kollektiiviseen muistiin ja poliittiseen historiaan korkeatasoisen argumentointinsa sekä laajasti ja vastuullisesti asioihin perehtyneisyytensä ansiosta. Siis päätöstensä kauaskantoiset seuraukset ymmärtäen ja sisäistäen.
Kokouksessa kokemani ei kuitenkaan eikä todellakaan vastannut ennakkokäsityksiäni. Ei edes ”farssi”, jolla Pohjois-Suomen päälehtikin (Kaleva 17.6) nimitti tapahtumia, riitä kuvaamaan kyseisen maanantai-illan tapahtumia, eikä tee dramaturgista oikeutta hauskalle näytelmän tyylilajille. Farssinäytelmissä kun sentään kaiken kohelluksen jälkeen on odotettavissa ja nähtävissä sille ominainen onnellinen ja katharttinen loppu. Ei. Kyseisen kokouksen aikana tunsi pikemminkin olevansa keskellä pahimman laatuista painajaisunta.
Ruotsalaisen näytelmäkirjailija August Strindbergin (1849-1912) näytelmässä Drömspelet (1902), Uninäytelmä (suom. Anja Samooja,1954), päähenkilö, nuori tyttö, toistaa ihmisten elämäntarinoita kuunnellessaan lausetta ”Det är synd om människan – On sääli ihmistä”. Kun typertyneenä on herännyt viimeisimmän valtuustokokouksen irrationaalisesta kokemuksesta todellisuuteen, Strindbergin näytelmän lause asettuu oululaisen kunnallispolitiikan kontekstiin tihentäen päällimmäiset ajatukset viime aikaisista poliittisista tapahtumista Oulussa.
On sääli sitä valtuutettua, jonka itsemääräämisoikeus, vapaus ja kyky tehdä itsenäisiä päätöksiä asetettiin sivistymättömästi ja moraalittomasti kyseenalaiseksi ja häntä näin julkisesti nöyryytettiin. Sääli hänen äänestäjiäänkin kohtaan.
On sääli kaikkia niitä oululaisia, jotka äänestyskopissa antavat äänensä, luottamuksensa ja vaivoin hankitut verorahansa päättäjien huomaan uskoen ja toivoen niiden päätyvän peruspalvelujen; lastensa ja vanhustensa parhaaksi.
On sääli purku-uhan alla olevia koulurakennuksia, joiden kunnostamiseen tai uudisrakentamiseen ei ole rahaa. Sääli pieniä koululaisia, joita pallotellaan matkaamaan turvallisten lähikoulujen sijaan eri kaupunginosien välillä. Ja niitä vanhempain yhdistyksiä, jotka viikosta toiseen väsäävät vetoomuksia, aloitteita ja kannanottoja, jotta näin ei tapahtuisi. Entä kaikki lomautetut opettajat? Ne, jotka kiireellä pakkolomien jälkeen joutuvat kuromaan opetussuunnitelmiensa sisältöä ehjäksi. Huolestuneena sitten pohtivat, että mahtoiko tulevien sukupolvien päättäjille mennä perusbiologian oppi perille: ymmärtänevätkö kaikki, mitä ekosysteemi tarkoittaa tai sitä, missä ja miten ne marjat Oulun metsissä oikein kasvavat.
On pohjaton sääli vanhuksia, jotka vuosikaudet ja vuodenajoista riippumatta kyhjöttävät hoitolaitosten sisällä ilman ulkoilumahdollisuutta. Tai sairaalan vuodepotilasta, jonka hygienian hoito on jo kyseenalaista, kun vajaamitoitetulla ja syyllisyyttä tuntevalla henkilökunnalla ei yksinkertaisesti ole mahdollisuutta vastata enää edes ihmisen perustarpeisiin.
On sääli niitä asuinalueita, joista tärkeimmät peruspalvelut ovat kaikonneet, asukastuvat- ja yhdistykset lopettaneet toimintansa. Asuinalueita, joista on tullut syrjäytyneen väestönosan uneliaita, nukkuvia lähiöitä. Niitä, missä tyytymättömyys ja turhautuneisuus odottaa purkautumistaan. Ja sääli on Hietasaaren kulttuuriympäristöltään ja luonnoltaan ainutlaatuista ja monimuotoista miljöötä, jos muovinen pelimaailma sinne sijoitetaan. Sääli sitä, että kymmenien yhdistysten ja kymmenien tuhansien oululaisten osallistuminen, vaikuttaminen, aktiivisuus ja vaihtoehtoiset suunnitelmat sen kehittämiseksi sivuutetaan.
Mutta säälille ei liene enää siinä vaiheessa sijaa, kun ydinvoimalan tekniikka pettää valtuustosalin tekniikan tapaan; kun ydinreaktorin varoitusvalo Pyhäjoella vaihtuukin yllättäen vihreästä punaiseksi ja hajuton, mauton ja väritön kuolema niittää ja korjaa satoaan. Se siitä ” maan viljelystä ja varjelusta”, sivistyksestä ja kulttuurista sitten.
Mutta nyt on vain niin sääli. Ihmistä. Ihmisluontoa. Luontoa.
Marjo Kemppainen
Kirjoittaja on kasvatustieteiden- ja draaman opettaja, opettajien-, lastentarhanopettajien ja lähihoitajien kouluttaja, freelancer teatteriohjaaja, lähidemokratiatoimikunnan jäsen ja hyve-lautakunnan varajäsen (vihr.), Oulu