Julkaistu Kalevassa 13.9.2016
Ylen TV-uutiset kertoivat 11.9 pöyristyttäviä uutisia hallituksen uusimmista esityksistä. Hallitus esittää kymmenen miljoonan euron vuosittaisen tuen myöntämistä raskaalle teollisuudelle, josta viidessä vuodessa otaksutaan kertyvän 203 miljoonaa euroa. Tämä kaikki siksi, että päästöverojen vuoksi pelätään teollisuuslaitosten siirtävän toimintansa Kiinaan. Pitäisikö siis suomalaisena olla kiitollinen siitä, että kun helpotamme rahatuella raskaan teollisuuden päästöveromaksuja, emme siten lisää Kiinan mantereen valtaisaa saasteongelmaa? Sitä, joka nähdään yhtenä todellisena tulevaisuuden uhkana globaalissa mittakaavassa? Outoa logiikkaa hallitukselta. Valtion taloudellisen tutkimuslaitoksen edustaja ehtikin jo tuoreeltaan kommentoimaan esityksen olevan ei-perusteltua ja julkisten varojen tuhlausta.
Julkisia varoja hallitus sen sijaan ei halua tuhlata vanhuksiin ja
vanhusten hoitoon. Todella järkyttävä uutinen oli, että hallitus
tavoittelee 10 miljoonan euron säästöjä muuttamalla vanhustenhoidon
hoitajamitoitusta 0,5.stä 0,4:ään. Tämä esitys on osoitus hallituksen
armottomasta politiikasta, jolla kävellään kaikkein heikoimman
kansanosan yli. Olemme saaneet seurata varhaiskasvatukseen ja koulutukseen
kohdistuvia rajauksia ja leikkauksia ja nyt sitten ovat vuorossa vanhukset
ja heitä hoitava, pienipalkkainen henkilöstö.
Yleisönosastot ja sosiaalinen media ovat jo vuosia täyttyneet kansalaisten
ja omaisten kirjoituksista, joiden aiheena on ollut huoli maamme
vanhustenhoidon tasosta. Yleisessä tiedossa on se, miten vähän jo nyt
tehostetun palveluasumisen ja vanhusten hoitolaitosten piirissä on
resursseja. Monissa viime vuosien kyselyissä kansa on ilmaissut tukensa
opettajien, lastentarhanopettajien, sairaanhoitajien, lähihoitajien,
poliisien ja palomiesten työlle. Kuinka on mahdollista, että
tätä arvostusta päättäjien taholta väheksytään?
Vanhustenhoidon parissa työskentelevä hoitohenkilökunta tekee näinä
päivinä työtänsä uupumuksen rajamailla pyrkien kiireen ja resurssipulan
keskellä huolehtimaan vanhuksille edes säällisen perushoidon. Onkin
vaikeata kehottaa tulevia empaattisia hoitotyön ammattilaisia ja
opiskelijoita hoidon ja hoitolaitosten laadun kehittämiseen tietäen sen jo
ennakkoon reunaehdoiltaan mahdottomaksi.
Ja entäpä vanhuksemme? Nuo unohdetut hyvinvointivaltion rakentajat, jotka
kärsivät vaieten kipujensa kanssa yksinäisyyden ja toisen ihmisen läsnäolon
ja lämmön puutteesta ottaen kapinoimatta vastaan sen, minkä
”palveluntuottaja” isänmaa heille suo.
Tämä oli kyllä nyt liikaa sivistysvaltiossa!
Marjo Kemppainen
Lähidemokratiatoimikunnan jäsen ja hyve-lautakunnan varajäsen (vihr.), Oulu