Työpaineet päivähoitosektorilla ovat jo pitkään olleet selvästi nähtävillä. Tähän ovat vaikuttaneet erityisesti ryhmäkokojen kasvu, erityistä hoitoa- ja kasvatusta tarvitsevien lasten lisääntynyt määrä ja heikko mahdollisuus sijaisten käyttöön. Ryhmien kasvu on vaikuttanut myös tilakysymyksiin luoden puutetta erityisesti pienryhmä- ja liikuntatiloista.
Vuodesta 1987 lastentarhanopettajien ja lähihoitajien kouluttajana toimineena ja tätä kautta tiiviisti päiväkotien arkea seuranneena, on kunnioitukseni päiväkodin henkilökuntaa kohtaan vuosi vuodelta vain kasvanut.Kunnat ovat luoneet tehokkuuden varmistamiseksi järjettömän menetelmän hoitopaikkojen käyttöasteen laskemisessa. Joskus, kaikkien lasten ollessa paikalla, voi yli 3-vuotiaiden ryhmäkoko saman päivän aikana nousta jopa kolmeenkymmeneen. Kysyä voikin, miten tämän kaltaisessa tilanteessa henkilökunta ehtii yksilöllisesti huomioida lasten kehitystehtäviä- ja tarpeita? Pahin skenaarioni onkin, että päiväkodit tulevat olemaan vain jonkinasteisia lasten säilytyspaikkoja.
Päivähoidon sisäisiä ja ulkoisia laatutekijöitä tutkittaessa näkyvimmät ongelmat Huttusen ja Niirasen (1989) mukaan ovat osoittautuneet liittyväksi juuri ulkoisiin tekijöihin, joista keskeisin on ryhmän koko. Ryhmäkoon kriittinen raja on 15; jos 15 lapsen ryhmään lisätään viisi lasta, se lähes kaksinkertaistaa mahdollisten kontaktisuhteiden määrän ja kuormittaa lapsen psyykeä tuhoisasti.
Kun kaupunginvaltuusto päätöksellään 7.12.2015 korotti yksityisen päivähoidon prosenttia 35-40 prosenttiin, toivottavaa olisi, että yksityiset päiväkodit pyrkisivät solidaarisesti ottamaan päiväkoteihinsa myös erityistä hoitoa- ja kasvatusta tarvitsevia lapsia. Tällä hetkellä nämä lapset päätyvät voittopuolisesti kaupungin omistamiin päiväkoteihin, jolloin ymmärrettävästi työn kuormittavuus niissä tältä osin on suurempi yksityisiin verrattuna. Kasvatuksellisista syistä kaikille lapsille on myös hyväksi tottua erilaisuuteen ympäristössään.
Tutkija Harriet Strandell (1995) on pitänyt päiväkoteja pysyvien kaveruussuhteiden mahdollistajana ja sosiaalisten suhteiden ideaalina oppimispaikkana. Strandell toteaa myös, että päivähoidossa oleva lapsi ei menetä perhettään eivätkä hoito ja kasvatus heikennä hänen perhesuhteitaan. Näyttää siltä, että rajaamalla subjektiivisen päivähoito-oikeuden ulkopuolelle työttömien lapset, Oulun kaupunki on unohtanut oman strategiansa arvot. Rohkeus, reiluus ja vastuullisuus eivät ulotukaan kaikkiin perheisiin ja ihmisryhmiin.
Varhaiskasvatus on kaikista koulutusasteista tuottavinta. Sen toiminta on kuitenkin vedetty jo niin tiukalle, ettei säästöihin olisi enää varaa. Näin ollen Oulussa väistämättä tulee tehneeksi sen päätelmän, että osa kaupunginvaltuuston päättäjistä on täysin vieraantunut pienten lasten, perheiden ja päivähoitohenkilöstön todellisuudesta. Ja valtuutettujen olisi syytä miettiä myös omien arvojensa järjestystä. Onko tärkeämpää ohjata yhteisiä verotuloja esim. yksityisteiden aurauksiin, vaiko ihmisen elämänkaaren kiistatta tärkeimpään vaiheeseen – varhaislapsuuteen?
Marjo Kemppainen
Kirjoittaja on kasvatustieteiden- ja draaman opettaja ja toimii vihreiden