Julkaistu Kalevassa 10.1.2017
Niin sanotun nepsy-lapsen (neuropsykiatrinen diagnoosi) eli ADHD, ADD, Asperger tai muun vastaavan lapsen ja vanhemman päivät ovat usein hankalia. Jos ne eivät ole, niin ainakin jatkuva pelko siitä, että jotain tapahtuu, elää arjessa joka päivä. Milloin opettaja soittaa ja ilmoittaa, ettei lapsi suostu tekemään mitään tai milloin lapsi juoksentelee pitkin luokkaa eikä kuuntele auktoriteetteja. Nämä ovat normaaleja nepsylapsen vinkeitä, eikä niistä voi syyttää opettajaa tai lasta.
Ylisuurten luokkien (yli 40 oppilasta) yleistyessä erityislapset alkavat reagoida ensimmäisenä. Myös uusi opetussuunnitelma ja siihen liittyvät uudet opetusmuodot, jossa korostetaan jatkuvaa arviointia, vapaata luottamukseen perustavaa opiskelua ja ryhmätyöskentelyä sopivat harvoin erityislapsille. Ääniyliherkkyys ja omantyyppiset oppimismekanismit eivät välttämättä tule noteeratuksi tällaisissa luokissa. Kun lapsen oireilua alkaa ilmetä, ovat lapsi sekä vanhemmat hukassa. Arki koulussa ja kotona menee helposti täysin lapsen ongelmien hoitamiseen ja työssäkäyville koituu työpoissaoloja lapsesta aiheutuvien huolien lisäksi.
Nepsy-lapsilla on usein joku erityinen kiinnostuksen kohde (tai useita), jossa he ovat poikkeuksellisen lahjakkaita ja tässä piilee valtava potentiaali lapsen tulevaisuuden ja hyvinvoinnin kannalta. Erityislapset ovat mielestäni nerokkaita, kun heidän potentiaaliansa osataan ohjata oikein (mm. Einsteinin sanotaan olleen Asperger). Nykysysteemillä se vaan ei tunnu olevan mahdollista ja koulutusleikkausten myötä erityislasten koulunkäynti käy hyvin hankalaksi.
Olisi kaikkien etu, jos nämä erityislapset otettaisiin paremmin huomioon ja he saisivat kaiken tarvitsemansa tuen hyvän elämän pohjaksi. Moni heistä tarvitsisi koulussa koulunkäynninohjaajan jatkuvaa tukea, mutta se ei ole mahdollista kaupungin linjauksen ja säästöjen vuoksi.
Normaaliluokassa saattaa olla mahdollisuus koko luokan yhteiseen ohjaajaan vain muutaman tunnin ajan viikossa, vaikka tehostettua tukea tarvitsevia olisi luokalla useampia. Pienluokissa, johon erityislapset usein siirretään, saattaa olla 10 oppilaan lisäksi yksi opettaja ja osa-aikainen koulunkäynninohjaaja, vaikka jokainen luokan oppilas tarvitsisi jatkuvaa henkilökohtaista tukea.
Erityislasten perheet ovat tottuneet kuulemaan useiden asiantuntijoiden suusta, mikä olisi paras ratkaisu heidän lapsensa kohdalla. Vähintään yhtä monta kertaa he ovat kuulleet sen, kuinka tätä ei voida toteuttaa, koska kaupunki ei tarjoa tukitoimiin resursseja. Seurauksena tästä on ahdistunut lapsi, väsyneet vanhemmat ja ylikuormittuneet opettajat.
Erityislasten tukitoimiin tulisi panostaa ja heidän vanhempiensa arkea pitäisi helpottaa. Vaikka tämä toisi kustannuksia, olen varma, että lapsien oikeanlaiseen tukemiseen sijoittaminen tuo isot säästöt ja jopa voitot yhteiskunnalle tulevaisuudessa. Vanhempien jaksamiseen satsaaminen on myös yhteiskunnan kannalta olennaista.
Janne Rekilä (vihr)